Elvis ja Ihmelintu oppimisen virrassa eli

opetusharjoittelun reflektio vol. 3

Opetusharjoitteluni päättyi ja perinteinen ohjaajan työ ryhmässä jatkui. Oppilaat tuskin huomasivat muutosta, paitsi että olin ehkä luontevampi ja rennompi kuin opetusharjoitteluni aikana. Iso vastuu opiskelijan oppimisesta oli kasvattavaa. Välillä kiivas pohdinta kuumotti otsaa ja nosti sykettä. Oppilaat ja ohjaava opettajani pitivät huolen, ettei mikään tuntunut itsestään selvältä. Terveellistä. Sen tärkeimmän opitun asian pukeminen sanoiksi tuntuu kuitenkin monimutkaiselta; lyhyesti se on flow. Mutta mistä se tuli, on arvoitus.
Harjoittelupäivät olivat pitkään kovin vaihtelevia, jos yksi asia tuntui onnistuvan, joku toinen tökki. Olin jo hyväksynyt sen pysyväksi tilaksi, kunnes yllättäen tajusin, että nythän tää kulkee. Oppilaat työskentelivät keskittyneinä, osasivat siirtyä seuraavaan vaiheeseen ja olivat luovia ja ahkeria. Oivalluksia riitti ja ohjaaminen sujui yhteisymmärryksessä. Ajattelin, että tätä pitää varjella.

Uskon, että flow oli ryhmän yhteinen löytö, josta kaikki nauttivat. Se ei ollut ansiotani, mutta olisin saattanut sen hävittää varomattomuudellani. Sitä kannattaa tavoitella ja vaalia ja seuraava tavoitteeni on oppia ymmärtämään, kuinka flown kaltaiseen kiitoon päästään ja siinä pysytään. Luovassa prosessissa flow on kuin palkanlisä jonka avulla päästään parhaaseen mahdolliseen tulokseen nautinnollisin keinoin. Satuhahmot ja roolihenkilöt syntyivät päivä päivältä helpommin. Kiinnostavaa oli se, että niistä tuli ikään kuin perheenjäseniä tai omia lapsia, niin tutuiksi ne tulivat.

Tunsin oppineeni ennenkaikkea vastuuta oppilaiden oppimisesta. Oman itseni likoon laittaminen hallitusti mutta silti aidosti, oli tärkeä oivallus. Kärsivällisyyttä opin taas vähän lisää, sitä olen saanut harjoitella kovasti koko aikuisikäni. Ilmapiiri ja ryhmäytyminen osoittautuivat tärkeämmiksi kuin koskaan. Oppilaan kuuntelemiseen sain hyvää harjoitusta, ja uskon siinä kehittyneeni. Vertaisopettajuus ja ohjaajan kanssa yhteen toimiminen saivat lisää harjoitusta, josta uskon olevan hyötyä. Ja paljon muuta. Uusi ja vanha pedagogiikka kohtasivat opetusharjoittelussani ja oli terveellistä havainnoida niiden eroja. Opin, kuinka tärkeää on kunnioittaa sekä opiskelijoita että kollegoita. Ajattelin usein Sannan ohjetta:"Oppiminen on tärkeintä". Jostain hiipi mieleeni myös sanonta:"Minkä ilotta oppii, sen surutta unohtaa". Niin se on.

Kehitin omaa opettajuuttani mahdollisimman rehellisen itsetutkiskelun kautta. Jännittäminen muuttui skarppaamiseksi ja levollisuudeksi. Pystyin unohtamaan itseni, ja keskittymään asiaan. Se tuntui lisäävän myös oppilaan keskittymistä jn ongelmanratkaisuhalua. Otin käyttöön spontaanin "näytän, kuinka se tehdään" -pedagogiikan. Olin tähän asti suosinut nopeita piirroksia ja kasvatin sitä nyt työskentelyn suuntaan. Se tuntui vapauttavan oppilaita. Virheiden tekemisen pelko rajoittaa taitoaineniden opiskelua ja sitä halusin karistaa opiskelijoista. Rentoa kokeilua jotkut vähän karsastivat, mutta toiset ottivat sen heti omakseen.

Haluan kehittää opettajuuttani luovaan ja oppilaita kunnioittavaan suuntaan. Haluan välttää vallankäytön sudenkuoppia ja taistella kyynisyyttä vastaan. Toivoisin voivani asettaa sieluuni hälytyskellon, joka ilmoittaisi heti, kun olen menettänyt uskoni oppimiseen ja alkanut ajatella ala-arvoisesti.