"Juodunks mä sit aina oleen sammakko?"

Opetusharjoittelun reflektio, osa 2.

Opetusharjoitteluni toinen ja kolmas viikko olivat ensimmäistä viikkoa valoisampia kokea ja toimia. Satuhahmopukujen kaavojen sovittaminen päiväkodin vaativille asiakkaille alkoi. Sovitusmatkoja tehtiin joka päivä 8.45-10.00 ja sovitusvuoroon pääsivät halukkaat 4-6 -vuotiaiden ryhmästä. Sovituspuvut olivat siis tylsää valkoista kaavakangasta eikä ripaustakaan varsinaisen hahmon hauskuudesta ollut mahdollista kokea. Kaavan sovitus oli monelle lapselle järkytys. Se oli myös vaativa oppilaalle, sillä hänen piti tuon lyhyen sovitushetken aikana tarkistaa mitta-asioiden lisäksi puvun soveltuvuutta leikkeihin ja puettavuutta. Sovitustilanteessa ujosteltiin puolin ja toisin, mutta osa lapsiasiakkaista innostui mannekiinina olemisesta. Jotkut ottivat sovituksen kovin vakavasti ja luulivat tulevaisuutensa olevan sinetöity tiettyyn hahmoon. Otsikko kuvaa hyvin huolestuneen 4-vuotiaan mietteitä sovituksen jälkeen.

Kaavapukujen sovittaminen oli kaikessa herkkyydessään tärkeä oppimistilanne. Oppilaani joutuivat aitoon asiakaspalvelutilanteeseen, jossa heidän tuli huomoida asiakkaan toiveet ja ymmärtää heidän näkökulmaansa. Lapsilta piti kyetä karistamaan ylimääräinen jännitys ja heidät piti saada ymmärtämään, mistä sovituksessa oli kyse. Asiakaslähtöisyyden harjoittelua parhaasta päästä. Pienet lapset olivat hyviä harjoitusasiakkaita suoruudessaan ja rehellisyydessään. Oppimisympäristönä päiväkoti oli luontevalla tavalla erilainen kuin koululuokka. Kaikki tarvittavat työvälineet piti olla mukana ja tapasimme asiakkaan hänen omassa ympäristössään. Sovitusretken jälkeet oppilaat osasivat lähestyä aihettaan ihan uudella tavalla ja keskustelua sovitusmatkasta riitti.

Sovittamisreissu antoi kaivattua potkua hahmojen suunnitteluun ja valmistukseen. Itse osasin  ensimmäisen sovituskeikan jälkeen valmistaa oppilaita paremmin tilanteeseen. Vaikka kaikki oppilaat olivat jo harjoitelleet sovittamista, olisi perusteellisempi kertaus ja tarkempi valmistautuminen ollut paikallaan. Ryhmän heterogeenisyys tuotti pulmaa; osa osasi toimia lähes ammattimaisesti, osa tarvitsi tiivistä ohjausta ihan perusasioissa. Tämä ilmiö rasittaa myös yhteistoiminnallisuutta. Yhteistyön henkeä on työlästä luoda, kun tasoerot ovat suuret. Innokkaat tekijät olivat kuitenkin onnellisesti löytäneet toisensa ja yhdessä tekemisen ilon. Satunnaiset poissaolot haittasivat parityöskentelyä ja huomasin, että toiset kaipasivat tarkempaa ohjeistusta. 

Ilmaisun vapaus ja rajat on ammattialani ikuisuuskysymys. Samalla kun oppilaat kaipaavat vapautta tekemiseensä he penäävät tarkkoja reunaehtoja tekemiselleen. Opettajalle tilanne on vaativa. Sekä liian vapaat kädet että liian tarkka rajaus huonontavat lopputulosta. Muuttujia on paljon. Jokainen oppilas ymmärtää väljät ohjeet omalla tavallaan ja oppilaan kyvykkyys tuo lisää muuttujia yhtälöön. Keskeistä on opettajan herkkyys tunnistaa kustakin oppilaasta ne vahvuudet, jotka lisäävät luovaa ongelmanratkaisukykyä. Toisaalta, eteenpäin pitää pystyä tuuppaamaan myös vähemmän luova ja kyvykäs oppilas. Ja jotta jotain opittaisiin, pitää olla myös aika kivaa.

Kehitin asiantuntijuuttani mielestäni tällä oppilaan ymmärtämisen tasolla. Vaikka lähes kaikki oppilaat olivat entuudestaan tuttuja, tuli silti yllätyksiä sekä taidollisella että luovalla tasolla. Olen iloinen muutoksesta. Jotkut oppilaat, joilla oli ollut vaikeuksia aloitusvaiheessa, alkoivat lupaavasti kukoistaa.