Opettajaksiko?

Kiire työpaikalle katkaisi edellisen kirjoitustuokion dramaattisesti. Eksyin lähihistoriani harhapoluille, vaikka tarkoitus oli vain lähestyä opettajuus-missiota. Onnettomuus viisi vuotta sitten on kuitenkin opettajaksi tahtomisen tiellä ratkaiseva. Se myös merkittävällä tavalla määrittää itseäni tässä ja nyt, mikä on itsetuntemukseni ja vuorovaikutustaitojeni kannalta ratkaisevaa. Oikean käden sormien silpoutuessa päättyi monet elämäni keskeiset asiat: sekä hyvät että huonot. Muutaman sekunnin kuluttua onnettomuudesta tunsin suurta helpotusta. Elämäni suunta oli muuttunut. Sitä olin toivonut. Hinta oli vain kovin kova.

Olin epämääräisesti hapuillut jonnekin ammattiopettajankoulutuksen suuntaan kykenemättä suoriutumaan edes hakemusruljanssista. Tutkintoni oli vanhentunut eikä opetuskokemusta ollut mahdollistamaan joustavampaa sisäänpääsyä. Työeläkeyhtiön kuntoutustutkimuksessa minua kannustettiin alalle ja pääsin työkokeiluun ammattioppilaitokseen. Sillä tiellä olen vieläkin. Ammatillisen ohjaajan työ on kiinnostavaa ja vaativat tilanteet oppilaiden kanssa haastavat vuorovaikutustaitojani päivittäin.

Välillä pysähdyn miettimään syrjäytymiskuilun partaalla huojuvien nuorten kohtaloa ja haen muistumia omasta historiastani. Mietin, miksi minä selviydyin? Olisiko minun eväistäni jotain jaettavaa elämässä hapuilevalle teinille? Tiedän olevani vasta alkumetreillä, mutta olen kehittänyt kolmen K:n kohtaamismallin: Kunnioitan, Kuuntelen ja Kerron. Suurimmalla osalla asiakkaistani on hojks, perusteluina oppimiseen liittyvät ongelmat täydennettyinä käytösongelmilla. Heitä on jo kovisteltu, käsketty ja lopuksi annettu olla. Joskus kohtelun muuttamisella on saatu hyviä tuloksia. Mutta ilman oppilaan omaa halua, ei vinoon lähtenyttä polkua saa oikaistuksi.

Ravintoa ryhmästä

Huomaan odottavani opettajaopinnoilta paljon. Tunnen vahvasti olevani omalla alallani, vaikka olen saanut maistaa myös kitkeriä epäonnistumisen kokemuksia.
Parasta herkkua opeopinnoissa on ryhmä. Muutama ystäväni suositteli opintoja jo pelkästään sen vuoksi. Ja oikeassa tottavie olivat. Aivot täyttyvät lähipäivien aikana positiivisesta pöhinästä niin, ettei uni tule eikä pikkuasiat ärsytä. Yhteinen tavoite on parasta ryhmäliimaa.

Jalostuuko riepu liinaksi?

Blogini nimeksi piti tulla Henkirievusta Siloliinaksi, mutta unohdin, mitä olin aikonut. Tekstiili-ja vaatetusalan ja oman kehittymiseni yhdistäminen kikkailevaksi sanapariksi tuntui yliampuvalta. Mutta olen aika yliampuva.
 Energisoidun hillittömyydestä ja rajojen ylittämisestä. Uusien luukkujen avaamisesta ja tuntemattomaan tutustumisesta. Minun ei itse tarvitse olla subjekti. Riittää, että saan olla läsnä. Pienetkin teot ja ja tapahtumat riittävät usein.  Luovan hulluuden kohtaaminen synnyttää minussa toivoa ja vahvan olemassa olon kokemuksen. Se on kuin virkistävä sade autiomaassa ja valo pimeydessä.
 Olen siis elämysholisti. Positiivisesti ajateltuna tarvitsen innostusta onnistuakseni ja kyetäkseni ylennsäkään tekemään mitään imurointia vaativampaa. Imuroinnissakin innostus on keventävä lisämauste. Aikuisuuteen on kuulunut opetella tekemään asioita ilman suuria intohimoja. Arjen pyöritys sujuu ilman suuria tunnetiloja. Mitä nyt välillä vähän ärsyttää, väsyttää, on nälkä ja joskus hiki (onhan sekin tunnetila, onhan?).

ZAP

 Liki kolmekymmentä vuotta teatterissa ruokkivat tätä holismia riippuvuutta ylläpitäen. Jossakin vaiheessa (kun tarpeeksi monta vuotta oli tehnyt 70-tuntisia ja kuusipäiväisiä työviikkoja) elämys ei enää juovuttanut. Riippuvuus ei enää saanutkaan elämyksestä käyttövoimaa. Jos olisin ollut juoppo, olisin ollut kuollut. Mutta olinkin tyhjyyteen pudonnut tyhjä tyyppi vailla suuntaa ja tarkoitusta. Teatteri on siitä "hyvä" työpaikka, että kaikki riippuvuudet voivat siellä hyvin. Ala kerääkin työnarkomaaneja, narsisteja, alkoholisteja ja suojatyötä tarvitsevia "lahjakkuuksia". Normaalista elämästä kiinnostuneet ovat tylsimyksiä, raittiit ilonpilaajia ja uhrautumattomat huonoja ja laiskoja työntekijöitä.
 Meille pudokkaillekin oli oma klubimme: ainaisten marisijoiden keskinäinen valituskerho, johon toivotettiin tervetulleiksi kaikki ne, jotka eivät kyenneet käyttämään ovea ratkaisuksi turhautumiseen ja uupumiseen. 
Minut erotti tästä tyytymättömyyden klubista sekunnin sadasosan mittainen "zap", ääni joka kuuluu ruoholeikkurista, kun terä leikkaa sormenpäitä siivuiksi. 

Polttopuut sisällä, mutta...

Hukkasin blogini. Tai siis kaikki blogit. Tarkalleenottaen unohdin, kuinka pääsen sivulle, jossa blogiluettelo on. Gmail-tilini kautta en päässyt edes omaani. Luulen, että synnytän säteilyä, joka saa tietokonevehkeet toimimaan vinksin-sun-vonksin. Löydän sivuja, joita ei ole olemassakaan ja hukkaan olemassa olevia. Eihän auringonpilkkuja voi ihan kaikesta syyttää.

Lync-eläin

Lync-testaus oli häkellyttävä painajainen. Ohjelma oli asennettuna uudessa työkoneessani ja uudenuutukaiset kuulokkeet juuri paketista reväistynä, kun istunto alkoi. Yritin vastata puheluihin, mutta en kuullut ketään. Näin kyllä, että puhutaan ja kirjoitetut viestit näkyivät. Kuulokkeet vain pimputtelivat omiaan. Muina blondeina painelin namiskuukkeleita ja toisten äänet kuuluivat hetkittäin pöydän alta, ellei peräti roskakorista!Nonni, ajattelin. Tässä se nyt oli. Näin se järki lähti.
 Ovikello soi ja ovella oli varusmies keräyslippaan kanssa. Oitis värväsin nuorukaisen tutkimaan, miksei istuntoni toimi toivotulla tavalla. Poika näpytteli hetken ääniasetuksia, yms., tms. ja pahoitteli, kun ei osaa muuta. Annoin rahaa veteraaneille ja toivoin parasta. Mutta ei se toiminut. Kyllä jäi kaihertamaan. Monena yönä olen nähnyt erilaisia Lync-testausunia, tuloksetta. Josko vielä jonain päivänä...

Dialogissa

Opintosisällöt vuorovaikutusosaamisesta ja dialogisista menetelmistä natsaavat täydellisesti kiperiin tilanteisiin työpaikalla. Ammatillisen ohjaajan tehtävissäni "asiakkaitani" ovat nuoret, joiden kohdalla on jo ainakin pari asiaa mennyt pieleen. Aika monien kohdalla on mennyt paljon pieleen kauan, joidenkin kohdalla jo toisessa polvessa. Ei pelkästään oppiminen ole vaikeata. Hankalaa on myös elää säännöllisesti, nukkua öisin, pitää kiinni sovitusta ja luottaa ihmisiin. Monen on erityisen hankalaa luottaa edes itseensä ja siitä me usein aloitamme. Opettelemme kunnioittamaan toisiamme, jotta alla oleva tuoli alkaisi tuntua tukevalta ja maa vahvalta. Helena Aarnion dialogiset menetelmäkortit ovatkin olleet kovassa käytössä ja olen kehittänyt niistä sovelluksia omaan käyttööni. Useimmat menetelmät ovat liian vaativia oppilaiden tasoon nähden.Mutta vinkit ovat hyviä ja osa menetelmistä oli tuttuja entuudestaan.

Ja muuten; puut ovat sisällä.