Oppimistehtävä 4

Pedagogiseen malliin syventyminen:

 Mestari -oppipoika -malli

Tähän oppimistehtävään etsiskelin pedagogista mallia, joka olisi mahdollisimman lähellä omia parhaiksi kokemiani oppimiskokemuksia. Parhaat kokemukseni liittyvät omaan ammattialaani ja ovat syntyneet intensiivisten oppimiskokemusten kautta tuottaen parhaimmillaan huikaisevan flown.
Pienen haeskelun jälkeen ymmärsin kysymyksessä olevan kognitiivinen oppipoikamalli, jota myös mestari-oppipoika-malliksi kutsutaan.

Kognitiivinen oppipoikamalli on pedagoginen malli, jossa tarkoituksena on oppia asiantuntijan ajattelu- ja toimintatapoja pienimpiä yksityiskohtia myöten. Oppipoikamallia voidaan soveltaa alueilla, joissa kognitiiviset ja metakognitiiviset prosessit ovat olennaisia, poissulkematta fyysisten ja toiminnallisten prosessien tärkeyttä. Asiantuntijoiden ja ammattilaisten käyttämät kognitiiviset eli ajattelu- ja ongelmanratkaisustrategiat tehdään oppijalle näkyviksi, jolloin niistä tulee samalla tavalla havainnoitavissa olevia kuin käsityöammattien erilaiset työprosessit perinteisessä oppipoikakoulutuksessa.
  Kognitiivisessa oppipoikamallissa painotetaan oppimisen ja tiedon toiminnallista, situationaalista ja sosiaalista luonnetta. Oppija havainnoi, harjoittelee ja oppii asiantuntijan ohjauksessa. Oppimisyhteisö voi olla hyvin pieni, joskus vain opettaja ja oppilasta tai muutaman oppilaan pieni ryhmä.Oppimisprosessi on aitoa toimintaa autenttisissa olosuhteissa tai se pyritään luomaan mahdollisimman tarkasti sitä muistuttavaksi. Oppija oppii näin ammattilaiselle ominaisen tavan ajatella ja toimia. Samalla oppimistilanteissa välittyy  hiljaista tietoa, jonka välittäminen ja dokumentointi muilla keinoin on usein mahdotonta, mutta joka näin tulee näkyväksi osana oppimisprosessia.

Tietojen karttuessa kehittyy tapa käyttää tietoa taidon kartuttamiseen. Oppimisprosessi on vastavuoroinen: opettaja opettaa strategian tai mallin, minkä jälkeen oppija tekee itse oppimisen kohteena olevan asian. Opettamista voi edeltää pelkkä työskentelyn seuraaminen ilman tavoitteita. Opettaja ohjaa oppippoikaa muodostamaan oppimista edistäviä kysymyksiä opittavasta asiasta.
 Maillia käytetään ammatillisessa koulutuksessa, musiikin opiskelussa, työssä oppimisessa ja usein henkilöstökoulutuksen perehdytysvaiheessa. Oppipoikamallissa mallinnetaan, ohjataan, tuetaan ja reflektoidaan, mikä edellyttää opettajalta intensiivistä ja jatkuvaa oppimisprosessin havainnointia. Mestari-oppipoikamallissa ammatin oppiminen on kiinteästi sidoksissa työn sisältöön ja toimintaympäristöön.

 Opiskelu aidossa ympäristössä edistää oppimista tehokkaasti. Oppiminen nähdään asiantuntijakultuuriin kasvamisen prosessina, jossa oppijaa kohtaavat autenttiset ongelmat, työtavat ja menetelmät. Kognitiivisessa oppipoikakoulutuksessa on keskeistä se, miten asiantuntija/mestari ulkoistaa omaa prosessiaan ja miten oppija saadaan havainnoimaan sen kriittisiä kohtia. Jotta menetelmä toimisi, vuorovaikutuksen on toimittava molempiin suuntiin.

Käsityötaitojen opettamisessa kognitiivinen oppipoikamalli on verraton. Erityisesti silloin kun lahjakas oppija kohtaa opettamishaluisen ja toimintaansa reflektoivan osaajan. Herkkyys puolin ja toisin voi tarjota elämyksiä sekä opettajalle että oppijalle. Käsityötaitojen kattava dokumentointi esim. kirjallisesti on mahdotonta. Kuvallisin keinoin voidaan välittää informaatiota vähän enemmän, eivätkä videotkaan ole kovin huono väline taitojen dokumentointiin. Mikään niistä ei kuitenkaan korvaa mestari-oppipoikamallia

Kognitiivisen oppipoikamallin käyttöä rajaavat resurssointiin liittyvät kysymykset. Intensiivinen opetus edellyttää kohtalaisen pientä oppimisryhmää ellei peräti mestari-oppija -parityöskentelyä ja ammattimaiselle tasolle  ei päästä kovin lyhyessä ajassa. Parhaiten tätä mallia voidaan toteuttaa ammatillisen koulutuksen työssäoppimisen jaksoilla.



LÄHDE: Koli, H. & Silander, P. 2003. Verkko-opetuksen työkalupakki - oppimisaihiosta oppimisprosessiin. Helsinki: Finn Lectura Oy Ab

Opeopiskelijan huojuva jalusta

Työ- ja opiskelutilanteeni on siitä nurinkurinen, että opetusharjoitteluni lähestyy hieman nykien sumussa, mutta opettamista riittää On erityisoppilaiden ohjausta herkeämättömässä np-otteessa (tuttavallisesti niska-pers), materiaaliopin opetusta ensimmäisen vuoden epäilijä-kokeilija-kyseenalaistaja ryhmässä ja vaativien tehtävien miettimistä huippuedistyjille. Koko tämä tehtävien kirjo laidasta laitaan ja toisen yli tupsahtaa syliini lähes päivittäin. Myös oma roolini vaihtelee päivittäin, usein kesken päivän Jonain päivänä olen opettaja, toisinaan ohjaaja ja joskus vieraileva pukusuunnittelija. Oppilaille sillä ei ole väliä, mutta minulle joustavuuden vaatimukset tuntuvat välillä saavuttamattomilta.

 Kysyjät kysyvät. kun siltä tuntuu ja ne joiden pitäisi kysyä, eivät sitä koskaan tee. Erityisohjattavien ohjauksessa kaivan kaikki vuorovaikutustaidon taikatemput ja teoriat mieleni sopukoista ja sekoitan niihin elämäni varrella karttuneen ymmärryksen ihmisten kanssa toimimisesta. Sekoitan ääneeni hunajaa, pippuria, vanhemmuutta ja määrätietoisuutta. Muistutan elämän julmista realiteeteista: "Kyllä, tänäänkin tehdään töitä, yritetään muistaa kellonajat, koetetaan selvitä parilla kahvitauolla ja käydään syömässä". Tässä vaiheessa ensimmäiset luhistuvat: "Mä meen ainaki röökille, mä en kestä".

Aina ei onnista. Mutta silti, oppilasta kunnioittavalla ja aidosti hänet kohtaamalla jotain muuttuu. Hedelmä ei kypsy tänään, mutta jotain tapahtuu. Ylpeä teini ei voi muuttua hetkessä, saati osoittaa, että kiva kun puhuit ystävällisesti, kun kaikki muut rähjää. Muutaman viikon jälkeen saattaa alkaa tapahtua. Oppilas tulee ajoissa, tarttuu tehtäviin, vaikka se vaikealta näyttää. Menkööt tupakille, kun siltä tuntuu. Ei tässä kaikkia paheita saada pois kertaheitolla. Ensimmäisistä valmistuneista tehtävistä on mukavaa antaa positiivista palautetta. Vaate on valmis, vaikkei työn laadulla hurrata. Monta oppimisen estettä on ylitetty, kun koulussa on oltu kokonaisia päiviä, työvälineitä on ollut mukana ja ohjaajan kanssa on puhuttu. Rästityölistaan voi piirtää komean rastin tehtävän valmistumisen merkiksi. Nyt eletäänkin eteenpäin.

Erityisopiskelijoiden vieriohjaamisesta siirrytään notkeasti materiaaliopin pariin. Haastava ryhmä sosialisaation ja ryhmäytymisen siinä vaiheessa, jossa kaverille näytetään nyrpeää naamaa, opettajat on luokiteltu muinaisjäännöksiksi ja klikit ovat kukoistuksensa huipulla. Ensimmäiset syömishäiriöt ovat oraalla, huutoriitoja on ollut pari ja innokkaimmat puskevat töitä aamusta iltaan. Tämä vaihe ryhmässä on kiinnostava. Alun kohteliaan ryhmäytymisen jälkeen otetaan koreilemattomasti mittaa toinen toisistaan. Ryhmä elää, mutta voisiko se elää sen verran matalalla profiililla, että sille voisi jotain opettaakin. Tai voisiko joku haluta jopa itse oppia? Ryhmä hangoittelee vastaan ihan kaikessa. Mitämitä?! Polymeerikemia on niin mielenkiintoista! Tekstiilihuolto? Muuntokuidut? Harvinaiset luonnonkuidut? Napit, nepit ja nippelit? Ei. Ei mikään sytytä. Mikään ei kiinnosta eikä mitään huvita tehdä.

 Oma ohut ja nuori opettajuuteni haihtuu uloshengityksen mukana tiehensä. Koli ja Silander kuiskivat korvaani viisaita sanoja kontekstista, teemasta ja sisällöstä. Orientoinnista ja motivoinnista. Salakarin metakognitio tunkee valomainoksen lailla tajuntaan. Haparoin sekä ajatuksissani että teoissani. Olen opettaanut enemmän tai vähemmän viisi vuotta, alakoulun pojille urheilua, artenomiopiskelijoille balettitossujen valmistusta ja kaikkea siltä väliltä. Ja näin käy taas. Olisiko tiedosta tukijalakseni? Olisi varmaan, mutta työ olisi silti itse tehtävä. Omalla energialla pitää jää sulattaa. Tämä on kuin uimaan opettelu. Kirjatieto ei riitä -"Vetteen on mäntävä", sanovat savolaiset. Pohjalla on hyvä käydä - sieltä näkee kaiken. Tämä on opettajuuden suuri haaste: uusi ryhmä - uusi ammatti. Kaikki alkaa alusta yhä uudelleen.

Ryhmän oppilaat ovat yhtä lukuunottamatta 16-17- vuotiaita. Tämä muita vanhempi on tehnyt selvän pesäeron muihin oppilaisiin ja haluaa opettajan huomaavan sen. Toiset vastaavat haasteeseen reagoimalla päinvastaisesti. Ensimmäisen päivän hyytävän kylvyn jälkeen otan uuden aloituksen. En lähde mukaan joukkonegatiivisuuteen. En tee myönnytyksiä "onks pakko"," tyhmä tehtävä", "mitä-hyötyy-tästä-on" -nutinaan. Perustelen perusteellisesti tehtävän. Wikipediakopioinnin estämiseksi olen valmistanut aiheesta kysymyksiä (oppilaiden on pakko ainakin lukea kopioimansa teksti). Tiedonhakutehtävä harvinaisista luonnonkuiduista, tekstiilihuoltoon liittyvä tehtävä pesukoneen pesuohjelmista. Ensi kerraksi valmiina. Kaikki tekee. Kaverilta ei voi kopioida, kun kaikilla on eri aihe - viheliäistä. Huh!

Minulla on kaksi poikaa, jotka ovat oppilaideni ikäisiä. Kun poikia pyytää tekemään jotain, he eivät monimutkaisesti uhmaa ja kiukuttele, että "en tee, en halua, ei huvita, yms..". Lupaavat (tai ovat kuuroja) ja jättävät pyydetyn tekemättä. Tyttöoppilaat vastustavat, kiukuttelevat, arvostelevat, mutta tekevät mitä pyydetään. Tätä en muistanut.

Ja ihme tapahtui! Seuraavalla kerralla oli kaikilla tehtävät tehtynä. Ryhmänohjaajakaan ei uskonut uppiniskaisen joukkonsa tekevän kotihommia. Oivalsin mielestäni jota kovin tärkeää: Ei pidä lähteä mukaan luokan tunneilmapiiriin: Oppilaat tarkoittavat usein ihan muuta mitä sanovat. Selkeä, mutta kuivakiskoinen jämäkkyys saattaa olla se mitä sinulta odotetaan. Poukkoilevat nuoret pitävät selkeistä rajoista, vaikka pullikoivatkin loputtomiin. Tiukkailupäivän jälkeen ryhmässä oli mukavampaa meillä kaikilla. Oppilaat nousivat hieman poteroistaan, joihin olivat toisilta ja itseltään suojaan kaivautuneet. Tästä on jo helpompi jatkaa.