Esteettömyys ja saavutettavuus aineettoman ja rakennetun ympäristön peruslähtökohdaksi

Saavutettavuus (accessibility)-käsite tunkeutui tajuntaani oman vammautumiseni myötä 2008. Siihen asti olin ajatellut, että ei koske minua. Koskee vain joitakin marginaalisia ryhmiä, joille pitää tarjota jotain jeesausta arkielämän pulmatilanteisiin.

Apuvälineitä armosta

 Asenteeni, kuten monen muunkin, oli ylemmyydentuntoinen: Vasurille tai vaivaiselle jotkut erikoissakset, ei sillä laadulla niin väliä. Olin tutustunut nivelreumaa sairastavan anoppini paksukahvaisiin leipäveitsiin ja jatkettuun avaimenperään. Tuotteet olivat laadultaan vaatimattomia ja niiden saamiseksi tarvittiin erikoislääkärin lausunto. Apulaite kenkien jalkaan laittamiseksi pitikin sitten anoa ylemmältä taholta, täyttää lomakkeita ja muuta byrokratiaa. Yksinkertainen yritys ostaa haluttu tuote ei onnistunut, se oli varattu pukemisongelmaisille diagnoosia vastaan.

Sormet puuttuvat vuoden kerrallaan

Omat apuvälinetarpeeni olivatkin sitten vaikeammin todistettavissa. Oikea käteni vaurioitui ruohonleikkurin terään ja jätti etu- ja keskisormiin kivuliaat tyngät. Nimetön jäi lähes kokonaiseksi, mutta toiminnaltaan vajaaksi. Tarvitsin amputaatiosta väitelleen erikoislääkärin lausunnon, jotta pääsin yliopistosairaalan toimintaterapeutin konsultaatioon. Lisäksi sain ostaa yliopistosairaalan myymälästä kynän varteen pujotettavan muovipötkylän ja toimintarajoitteisten avaimenperän. 
Henkilökunta oli ystävällistä, mutta koko touhu nöyryyttävää. Lisäksi sosiaalibyrokratia kohteli minua kuin rikollista. Aina uudestaan ja uudestaan jouduin hankkimaan todistuksen puuttuvista sormenpäistä, aivojen neglegt-oireyhtymästä ja kipusairaudesta. Minusta oli tullut jotenkin poikkeava, jonka piti niska nöyränä kerjätä vähäisinkin hoito ja apu. Ja lopuksi jäädä sitä ilman. Vähemmästäkin aloin kävellä hieman kumarassa.

Vähän hankalaa pitää olla

Näiden kokemusten koulimana aloin miettiä tätä merkillistä järjestystä, jonka mukaan meitä toimintarajoitteisia marssitetaan. Miksi kuka tahansa ei saisi ostaa koukkua, joilla olisi helppo pukea kengät? Miksi avaimen kääntäminen lukossa on usein niin hakalaa? Eikö helpottavia välineitä voisi olla kaikille? Työpaikallanai törmäsin merkilliseen järjestelyyn: Pelastustoimelle ja pyörätuoliväelle rakennettiin luiska ja sisäänkäynti. Ovesta oli vaivatonta kuljettaa raskaita tavaroita ja siitä muodostui helppoudessaan suosittu kulkuväylä. Sen käyttö kuitenkin kiellettiin, koska se oli vain poikkeuskäyttöön ja pyörätuoleille. Jotta sitä olisivat voineet käyttää kaikki muutkin, olisi siihen pitänyt rakentaa tuulikaappi. Huoh!

Design for All

Ei esteettymyys ja saavutettavuus pitäisi kuitenkaan olla mikään kakkosvaihtoehto vaan lähtökohta. Esteettömyys suomalaisena terminä mielletään rakennetun ympäristön ratkaisuiksi, joilla lisätään toimintakyvyltään rajoittuneiden ihmisten mahdollisuuksia toimia. Saavutettavuus on laajempi ilmaisu ja sen sanavartalo synnyttää myönteisemmän mielikuvan kuin esteettömyys (vrt. este - saavuttaa). Design for All -käsitteelle on vaikea osoittaa tarkkaa suomennosta, mutta saavutettavuus on ehkä paras käytössä olevista.

Design for All tarkoittaa sellaisia suunnitteluun liittyviä strategioita ja keinoja, joilla edistetään ympäristöjen esteettömyyttä, palvelujen saavutettavuutta ja tuotteiden helppokäyttöisyyttä kaikille kuluttajille. (Tahkokallio, 2009). Nykyaikaiseeen ihmiskäsitykseen kuuluu tasa-arvo ja yhdenvertaisuus, ja Design for All- käsite on sen mukainen.
Design for all -käsite tuo mm palvelumuotoilun osittain aineettomat tuotokset ihan uudelle tasolle. Se ulottuu nyt jo palveluihin, järjestelmiin, digitalisaatioon ja rakennetun ympäristön ratkaisuihin. DfA kääntää esteettömyys-käsitteen mukavasti päälaelleen. Mennään niiden ehdoilla, joille saavutettavuuden rakentaminen tuottaa korkeimman tason ja parasta laatua monipuolisuudesta tinkimättä. Se ei ole keltään pois.


 Lähde:

www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/80387/df346a7c-aacc-49ff-b164-4ef1fe05c64a.pdf?sequence=1
   

                       Kuvatutkielma taiteen ja luonnon kauneudesta                                   Ovatko luonnon aikaansaannokset aina "kauniita" ?

Onko kömpelö Ite-taide aina "rumaa"?

 

 

Voiko sommittelu yksin luoda kauneutta?

 

                  Synnyttääkö tunnelma kauneuden kokemuksen?

                                   Miksi kukkien kauneus puhuttelee?

valokuvat: Liisa T.

Tulppaani, kauneudessaan hyödytön

Kauneuden sietämätön määrittelemättömyys

Viisautta valomerkin jälkeen

Jos minulta kysyttäisiin, mistä olen eniten väitellyt elämäni aikana, olisi minun helppo vastata. Tämän tästä löysin itseni hedelmättömästä väittelystä kauneudesta ja rumuudesta, taiteesta ja sen olemattomuudesta, hyvästä  ja huonosta taiteesta ja vielä, usein valomerkin jälkeen, hyvästä ja huonosta taiteilijasta. Taiteilijan hyvyys ja huonous piti lisäksi osata ilmaista niin, ettei sitä sanoisi suoraan, koska se oli moukkamaista. Ja moukkamaisuus oli vielä pahempaa, kuin huono taiteilijuus.

Me 80-luvun taiteilijuuden liepeillä pyörineet halusimme aina uudestaan ja uudestaan paljastaa keisarin uudet vaatteet; paljastaa huijauksen ja puutteellisen taiteilijuuden. Siihen lukeutui aikanaan kaupalliset mielihalut (oikea taitelija ei halua ansaita), jäljittelyyn taipuvaisuus (halusimme, että pyörä keksittäisiin aina uudestaan) ja liian tavallinen olemus (siisti tukka, puhtaat vaatteet). 

Onneksi kasvoin nopeasti tuosta määrittelemisen puberteetista hieman tukevammalle arviointipohjalle, mutta kaupalliset pyrkimykset ja teennäinen työjälki paljastivat minussa vieläkin hieman itseriittoisen tietäjän. Kullakin meistä tuon ajan lapsista oli polttava halu olla taidefilosofi vailla vertaa, ikään kuin niitä ei olisi ollut jo ihan tarpeeksi ilmankin.

Kauneudesta hyvään makuun

Immanuel Kant (1790) näki tulpaanin kauneuden puhtaimpana ilmestymänä. Sen kauneus oli hyödytöntä ja pyyteetöntä. Se tuotti vain kauneuden kokemuksen vailla suurempia tavoitteita. Jean Jaques Rousseau piti kauniina vain luonnollisia, keinotekoisesti muokkaamattomia asioita. Kantin lailla hän liitti pyyteettömyyden osaksi kauneutta. Hyötyajattelu, tuhlailu ja ahneus tuhosivat rousseaulaista kauneutta. Kauneuden filosofian rinnalla herättiin arvioimaan hyvää makua, jonka katsottiin kuuluvan osana sivistukseen ja hyväosaisuuteen. Hyvään makuun yhdistettiin hyödyllisyyden estetiikka, jonka perinnöstä saimme nauttia Wetterhoff-vuosina. Wetterhoffin esteettiseen traditioon kuului järkähtämätön sitkeys tuottaa uupumatta sekä kaunista että hyödyllistä. Naiskuva oli miehekkään ylevä ja rousseaulaisittain tuhlailua, holtittomuutta ja muuta huikentelavaisuutta paheksuttiin syvästi.

Vaikutteiden silottamana

Mitä minun taidefilosofiastani lopulta kuoriutui? Miten vaikutti puritaaninen Wetterhoff savuisissa gallerioissa, megalomaanisissa taidekeskuksissa ja  kansallisissa kulttuuritapahtumissa marinoituneeseen aamuyön inttäjään? Pehmensikö Fredrikan tyttärien hyödyllisyyden ja hyvän maun estetiikka kotoperäisen taidefilosofin argumentit?

Liki kolmekymmentä vuotta ehti kulua, ennen kuin pysähdyin tämän pohdinnan äärelle. Siperia opetti, eli toimeentulon välttämättömyys auttoi ymmärtämään, että ansaitakin täytyy. Hyvä maku ei ole aina pahasta. Suuri yleisö, niin teatterissa kuin kuvataiteen kentällä, pitää arvossaan ammattimaista osaamista ja varmaa kädenjälkeä. Jäljittelyä paheksun silti vieläkin ja aina minusta väittelijä kuoriutuu, kun argumentit ovat tarpeeksi innostavia. 

  

.   

Sir Henry Baskerville (Lasse Sandberg) ja hovimestari Barrymore (Matti Onnismaa) Baskervillen Koira -musikaalin harjoituksessa v. 1999. Kuva Terho Aalto

Sherlock Holmes (Juha Haanperä) , tohtori Watson (Risto Korhonen) ja Mr Frankland (Asko Sahlman) . Kuva Terho Aalto

Tarinallisuus ja eläytyminen teatteriesityksen suunnittelun apuvälineenä

Teatteriesityksen tarinallinen taustoittaminen visualisoinnin tueksi on ehkä hauskimpia töitä, mitä tiedän. Näytelmän pukujen suunnittelu on alkanut synopsikseen ja tekstiin tutustumalla. Samaan aikaan on ryhdytty miettimään asioita, joita teksti ei kerro. Näytelmien kirjoittajat sijoittavat mielellään näytelmänsä johonkin aikakauteen, paikkaan ja vuodenaikaan. Jotkut kirjoittavat parenteesiin jopa äänenpainot ja näyttelijöiden ilmeet. Näytelmäkirjailijat kuvailevat toisinaan myös lavastuksen yksityiskohtineen.

Visualisoinnin valinta

Onneksi näin ei aina ole. Tai jos onkin, ei ohjeita noudateta; paitsi, jos näytelmien tekijänoikeudet sisältävät yksityiskohtaiset ohjeet näytelmän toteutuksesta orkestraatiosta esiintyjien ihonväriin. Tämä on kuitenkin poikkeus. On tavallista, että ohjaaja on miettinyt valmiiksi näytelmän tyylilajin. Visuaalinen työryhmä, lavastaja ja pukusuunnittelija ovat voineet ideoida yhdessä ohjaajan kanssa kokonaisvisualisoinnin. Joskus tarinan kannalta pienetkin asiat, esim sää tai vuodenaika, saavat näkyvän ilmenemismuodon.
Näytelmän teksti antaa perustan roolihenkilön hahmolle. Lopullinen ulkoasu on pukusuunnittelijan, ohjaajan ja näyttelijän itsensä yhteisesti sopima. Sillä kerrotaan rajaton määrä näytelmään ja roolihenkilöön liittyviä asioita. Tarinallisuus lähtee kuitenkin aina konkretiasta, jota on ryhmässä helppo käsitellä. Roolihenkilölle määritellään ikä, sukupuoli, ammatti. varallisuus, tavoitteet ja juonenkulun mukaiset muutokset. Nämä määritelmät voidaan jättää myös tekemättä, mikä on valinta sekin. Tätä ennen on valittu näytelmälle aika, paikka, tyylittelyn taso ja usein myös viitekehys kuvataiteesta, arkkitehtuurista tai jostan visuaalisesta ilmiöstä. On myös tavallista, että ohjaaja tuo visualistien ensimmäiseen palaveriin yhden ainoa kuvan, jonka pohjalta suunnittelu alkaa. Josku visualisoinnin lähtökohtana on ilmiö tai käsite, jota ryhdytään kuvittamaan. 

Moodboard

Tarinallisen käsittelytavan kulmakivi on moodboard. Siihen kootaan kaikki se, mistä on jo keskusteltu ja se mitä ei voi sanoittaa. Onnistunut moodboard palvelee koko työryhmää koko prosessin ajan. Parhaimmillaan se on värikartta, tyylilajidokumentti, hahmogalleria ja ajankuva. Moodboardin kuvitettu tarinallisuus voi kertoa draamasta myös sen jännitteisiin liittyviä asioita: kuka on vihollinen tai vastapari, mitä halutaan voittaa tai mikä on tarinan muutos, vain joitakin mainitakseni.

Eläytyminen

Tarinallisuuden parina kulkee eläytyminen. Muotoilun maailmassa puhutaan empaattisesta muotoilusta, jonka sisarpuolena pidän eläytymistä. Törmätessäni käsitteeseen "empaattinen muotoilu" tarkistan aina, voiko empaattinen -sanan korvata sanalla "eläytyvä", jolla on suomenkielinen etymologia. Eläytyminen on tarkka ilmaisu toiminnalle, jonka avulla tarinallisuudesta saadaan tuotettua tietoa visualisoinnin tarpeisiin. Eläytymällä sijoitamme itsemme näytelmän maailmaan ja annamme valitun maailman kertoa meille itsestään. Saadun informaation määrä on suoraan verrannollinen tehdyn taustatyön määrään. Kattava ja perusteellinen tiedonkeruu ja runsas kuva-aineisto synnyttävät näytelmän hahmot kuin itsestään. Eläytyminen on luonteva työskentelytapa teatterissa, koska kaikki työryhmässä tekevät sitä. Voidaan puhua myös kuvittelusta, mutta eläytyminen on rajatumpaa, kontekstisidonnaista luovaa ajattelua.


Esimerkiksi Baskervillen Koira-näytelmän hovimestari Barrymore (yläkuva): Baskervillen kartanon ikääntyvä ja synkkä, mutta kohtelias palvelija, joka vaimonsa kanssa huolehtii kartanosta sen ollessa tyhjillään. Pariskunnalla on jokin synkkä salaisuus ja heidän ympärintönsä on tumma ja hämärä kartano Baskervillen nummilla. Henkilöhahmot määrittyvät muutamalla lauseella. Lavastuksen ratkaisut synnyttävät roolihenkilöiden puvustuksen suuntaviivat ja näyttelijöiden vastaantulo täydentää kokonaisuuden.
 Lopputulos on osiensa summa ja vähän enemmänkin.  

Semiotiikasta: Kun aika muuttaa ikonin symboliksi ja sen ohi

Kun aika käy käsiksi tuttuihin ikoneihin

Kaikki alkoi likaisesta liikennemerkistä, joka varoitti autoilijoita lapsista tiellä. Merkin pinnalla oli rapaa ja tunsin vastustamatonta halua pyyhkiä se pois. Merkissä pidempi lapsista, polkkatukkainen lyhyeen mekkoon pukeutunut tyttö pitää kädestä pientä polvihousuista poikaa. Kuva on kuin alakoulun aapisesta 50-luvun puolivälistä, jolloin suuret ikäluokat aloittivat kansakoulun. Tai Marjatta Kurenniemen ja Maija Karman lorukirjasta "Kaksi Kukkopilliä", sekin 50-luvulta.

Samalla, kun suuret ikäluokat juhlivat seitsenkymppisiään, pysyvät lapsista varoittavan liikennemerkin somat pienokaiset muuttumattomina ja ikinuorina. Liikennemerkki on niin tuttu, että kukaan ei kyseenalaista pulavuosien disainia saati sen sisältämää varoitusta. Liikennemerkkejä pidetään ikoneina, kukaan ei kiistä niiden informaatiota. Niin minullekin oli käynyt. Piti elää näin pitkään, että aloin tutkia kuva-aiheeseen valittua ajankuvaa ja hahmoja. Liikennemerkit veivät minut "merkkikävelylle" lähimaastoon. Oli liian hämärää valokuvaamiseen, mutta ei havainnointiin. 

Tuskin olin toipunut 50-luvun silkohapsista kun muistin junanradasta varoittavan merkin. Toistaiseksi en tiedä, mahdetaanko tätä yllä olevaa liikennemerkkiä käyttää, mutta ihan lähiaikoina olen moisen nähnyt. Ovathan niin lättähatut (oik. kiskobussi)kuin pendoliinotkin olleet kauan junan perusmuoto vetureista puhumattakaan. 

Onko liikennemerkki siis enää ikoni. Muistuttaako se esittämäänsä asiaa suoraan vailla tulkinnan mahdollisuutta? Se on kyllä vakiinnuttanut asemansa, mutta riittäkö se? Entä jos kaikki kaltaiseni saivartelijat ja viimeisen kiven kääntäjät alkaisivat tutkia liikennemerkkien kuva-aiheita ja ajankuvaa?

 Onko se enää edes symboli? Voidaanko junanradasta varoittaa kuvalla, joka esittää yli sata vuotta sitten kiskoilla kulkenutta veturia?

Arvaan, että sittenkin voi. Mitä olisivat vaihtoehdot? Liikennemerkin kuvan tulee olla yksinkertainen ja yksiselitteinen. Ihan tavallinen perusjuna taitaisi muistuttaa liikennemerkkien kuvakielellä kovin paljon onnikkaa, nysseä tai vekkaa.