Esteettömyys ja saavutettavuus aineettoman ja rakennetun ympäristön peruslähtökohdaksi

Saavutettavuus (accessibility)-käsite tunkeutui tajuntaani oman vammautumiseni myötä 2008. Siihen asti olin ajatellut, että ei koske minua. Koskee vain joitakin marginaalisia ryhmiä, joille pitää tarjota jotain jeesausta arkielämän pulmatilanteisiin.

Apuvälineitä armosta

 Asenteeni, kuten monen muunkin, oli ylemmyydentuntoinen: Vasurille tai vaivaiselle jotkut erikoissakset, ei sillä laadulla niin väliä. Olin tutustunut nivelreumaa sairastavan anoppini paksukahvaisiin leipäveitsiin ja jatkettuun avaimenperään. Tuotteet olivat laadultaan vaatimattomia ja niiden saamiseksi tarvittiin erikoislääkärin lausunto. Apulaite kenkien jalkaan laittamiseksi pitikin sitten anoa ylemmältä taholta, täyttää lomakkeita ja muuta byrokratiaa. Yksinkertainen yritys ostaa haluttu tuote ei onnistunut, se oli varattu pukemisongelmaisille diagnoosia vastaan.

Sormet puuttuvat vuoden kerrallaan

Omat apuvälinetarpeeni olivatkin sitten vaikeammin todistettavissa. Oikea käteni vaurioitui ruohonleikkurin terään ja jätti etu- ja keskisormiin kivuliaat tyngät. Nimetön jäi lähes kokonaiseksi, mutta toiminnaltaan vajaaksi. Tarvitsin amputaatiosta väitelleen erikoislääkärin lausunnon, jotta pääsin yliopistosairaalan toimintaterapeutin konsultaatioon. Lisäksi sain ostaa yliopistosairaalan myymälästä kynän varteen pujotettavan muovipötkylän ja toimintarajoitteisten avaimenperän. 
Henkilökunta oli ystävällistä, mutta koko touhu nöyryyttävää. Lisäksi sosiaalibyrokratia kohteli minua kuin rikollista. Aina uudestaan ja uudestaan jouduin hankkimaan todistuksen puuttuvista sormenpäistä, aivojen neglegt-oireyhtymästä ja kipusairaudesta. Minusta oli tullut jotenkin poikkeava, jonka piti niska nöyränä kerjätä vähäisinkin hoito ja apu. Ja lopuksi jäädä sitä ilman. Vähemmästäkin aloin kävellä hieman kumarassa.

Vähän hankalaa pitää olla

Näiden kokemusten koulimana aloin miettiä tätä merkillistä järjestystä, jonka mukaan meitä toimintarajoitteisia marssitetaan. Miksi kuka tahansa ei saisi ostaa koukkua, joilla olisi helppo pukea kengät? Miksi avaimen kääntäminen lukossa on usein niin hakalaa? Eikö helpottavia välineitä voisi olla kaikille? Työpaikallanai törmäsin merkilliseen järjestelyyn: Pelastustoimelle ja pyörätuoliväelle rakennettiin luiska ja sisäänkäynti. Ovesta oli vaivatonta kuljettaa raskaita tavaroita ja siitä muodostui helppoudessaan suosittu kulkuväylä. Sen käyttö kuitenkin kiellettiin, koska se oli vain poikkeuskäyttöön ja pyörätuoleille. Jotta sitä olisivat voineet käyttää kaikki muutkin, olisi siihen pitänyt rakentaa tuulikaappi. Huoh!

Design for All

Ei esteettymyys ja saavutettavuus pitäisi kuitenkaan olla mikään kakkosvaihtoehto vaan lähtökohta. Esteettömyys suomalaisena terminä mielletään rakennetun ympäristön ratkaisuiksi, joilla lisätään toimintakyvyltään rajoittuneiden ihmisten mahdollisuuksia toimia. Saavutettavuus on laajempi ilmaisu ja sen sanavartalo synnyttää myönteisemmän mielikuvan kuin esteettömyys (vrt. este - saavuttaa). Design for All -käsitteelle on vaikea osoittaa tarkkaa suomennosta, mutta saavutettavuus on ehkä paras käytössä olevista.

Design for All tarkoittaa sellaisia suunnitteluun liittyviä strategioita ja keinoja, joilla edistetään ympäristöjen esteettömyyttä, palvelujen saavutettavuutta ja tuotteiden helppokäyttöisyyttä kaikille kuluttajille. (Tahkokallio, 2009). Nykyaikaiseeen ihmiskäsitykseen kuuluu tasa-arvo ja yhdenvertaisuus, ja Design for All- käsite on sen mukainen.
Design for all -käsite tuo mm palvelumuotoilun osittain aineettomat tuotokset ihan uudelle tasolle. Se ulottuu nyt jo palveluihin, järjestelmiin, digitalisaatioon ja rakennetun ympäristön ratkaisuihin. DfA kääntää esteettömyys-käsitteen mukavasti päälaelleen. Mennään niiden ehdoilla, joille saavutettavuuden rakentaminen tuottaa korkeimman tason ja parasta laatua monipuolisuudesta tinkimättä. Se ei ole keltään pois.


 Lähde:

www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/80387/df346a7c-aacc-49ff-b164-4ef1fe05c64a.pdf?sequence=1